Junaliikenteen ongelmien syistä ei ole päästy yksimielisyyteen. VR ja liikenneministeriön alainen Liikennevirasto pallottelevat vastuuta toisilleen. Syitä on löydetty vanhentuneesta kalustosta ja Helsingin ratapihan asetinlaitteesta. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole enää syytetty lunta ja jäätä niin kuin viime talvena. Ehkä siksi, että liikenneministeri totesi loppuvuonna, että Suomen oloissa lumi ja jää eivät voi olla päteviä syitä junaliikenteen ongelmiin. Missä hän oli tietenkin oikeassa.
Oman selityksen on antanut myös henkilöstö, joka pitää henkilökunnan määrää alimitoitettuna. Ratapihoilla ja junien huollossa ei ole riittävästi henkilöstöä. Henkilöstön edustajat ovat kertoneet junien ylläpidosta ja työolosuhteista asioita, joita ei julkisuuteen tähän asti ole kerrottu. Junaliikenteen nykyinen henkilöstömäärä lienee sopiva kesäkelejä varten, poikkeusolot näkyvät sitten heti palvelun laadussa. Valitettavasti tämä heijastuu takaisin henkilökuntaan, joka etulinjassa joutuu ottamaan vastaan kiukkuisen palautteen.
Kun valitettavasti julkinen keskustelu on liikkunut vain akselilla Pisara-rata vs. Kemijärven asema tai muuta vastaavaa, oleellinen asia on unohtunut: aliresursointi. Kun julkisessa taloudessa edellytetään säästöjä ja kustannustehokkuutta, se näkyy henkilökunnan vähentämisenä (henkilöstö on suurin menoerä) niin pitkälle kuin vain mahdollista. Jossakin vaiheessa rajan on tultava vastaan. Missä vaiheessa, sen voi jokainen todeta asemalaiturilla pakkasessa ja lumipyryssä odotellessaan.
Kuten Soininvaarakin totesi, raideliikenteen organisointi kahteen instanssiin pahentaa tilannetta. Kumpikin syyttää toisiaan aliresursoinnista eikä ministerikään oikein tiedä ketä uskoa. Päättäjien ei pitäisi piiloutua markkinaliberalistisen säästämisliturgian taakse vaan perehtyä rehellisesti resursoinnin kokonaisuuteen. Onko tehostamisen kiihkossa jo menty liian pitkälle?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti